Sunnuntai

Siina Levonoja

Keväällä tapahtuu niin paljon ja kiihtyvässä tahdissa, että mieli hurmaantuu, tulee levottomaksi ja kaikki, mikä vain, on mahdollista. Päivät ovat viileän aurinkoisia, tuulen lämpimät aallot kannustavat keksimään tekemistä ulkona. Eivätkä päivät enää lopu kesken, vaan ne kestävät pitkään iltaan ja kohta ne eivät lopu ollenkaan. Vaalea polkkatukka heiluvina laineina, kova maantie ja maantien haju, olla vaan. 

Kaisa-Reetta asui koulun vieressä. Minä asuin kolmen ja puolen kilometrin päästä koulusta ja kuljin koulumatkat koulutaksilla. Kaisan isällä oli kananmunien haudontakone olohuoneen pöydällä, ja se lämmitti pienikokoisia kananmunia. Leikimme yläkerrassa barbeilla, Kaisan isosisko hävitti hääbarbini hameen ja leikkasi Kaisan tukan ilman lupaa ihan lyhyeksi. Joskus isosisko teki marenkeja. Keittiössä soi koko päivän radiomusiikki. Tutkimme Kaisan isoveljen huonetta, se oli aina poissa kotoa. Isoveli oli pitkä ja kivan näköinen. Keittiössä oli isoveljen moottoripyöräkypärä silloin kun se kävi kotona. Kokeilin sitä joskus vaikkei se ollut minun eikä se ollut minun isoveljeni. Kypärä oli kostea ja pahanhajuinen. Ei otettu valokuvaa mutta olin peilissä hauskannäköinen liian iso musta kypärä päässä. Keittiössä oli ovi Kaisan vanhempien makuuhuoneeseen. Isä oli välillä humalassa. Pelasimme olohuoneessa Arvaa kuka? -peliä, jossa piti arvata toisen kortissa oleva henkilö kysellen tuntomerkkejä: onko ruskeat silmät? Rakastin sitä peliä. Oli hämärää. Talo oli iso. Olohuoneen seinällä oli pyssykaappi ja mustia aseita. Seurasimme konetta ja munia. Olin paikalla kun munat alkoivat rikkoutua, ja niistä paljastui eläviä kananpoikasia. Isä jatkoi poikasten kasvattamista keittiössä niille rakentamassaan häkissä. Häkki haisi hyvälle, sahanpurun ja tipujen ulosteen tuoksu oli pehmeä ja imelä, ja se kiehtoi minua. 

Ihana aurinko paistoi jokaisena päivänä sinä keväänä. Täytin kymmenen vuotta ennen kesäloman alkua, ja Kaisan isä kysyi, tahtoisinko tipuja lahjaksi. 一 Tottakai haluaisin! Olin riemuissani, oli ihmeellistä saada omaan kotiin niitä pieniä jännittäviä lintuja. Menimme hakemaan tiput syntymäpäivänäni, ja sain valita kolme poikasta, joista arvioimme yhden olevan kukko. Pieni piipitys kuului kun kuljetimme niitä pahvilaatikossa autossa. Kotona isä ja äiti antoivat minulle tipujani varten vaivihkaa tehdyn häkin, joka oli rakenneltu vanhasta koirankopista. Kopin katto oli puoliksi kanaverkkoa ja puoliksi umpinainen, ja koppi oli korotettu maasta puukehikolla. Tiput olivat kaikki erivärisiä höyhenineen; yksi keltainen, yksi musta ja yksi ruskea. Nimesin ne Aurinkoiseksi, Kevätpäiväksi ja Sunnuntaiksi, koska sellainen se päivä oli. Ne piipittivät yhtenään ja äänet yhdistyivät kevään muiden lintujen viserrykseen ja pihan pöntöissä olevien pienten linnunpoikasten vinkunaan. Tiput asuivat häkkikopissaan keskellä pihaa, lähellä verantaa. Ensimmäisen kahden viikon aikana ne tottuivat pihapiirissä oleviin ääniin ja ilmanaloihin, mutta eivät vielä nähneet muuta ulkomaailmaa kuin minut, äidin, isän ja taivaan pilvineen, sekä muutamia kärpäsiä jotka eksyivät sisään verkkoikkunasta. Haimme maatalouskaupasta kananpoikasille tarkoitettua rehua ja teimme juoma-automaatin mehukanisterista. Ne saivat pienten sulkien peitteen ensin siivilleen ja sitten muualle, ja hienoimmat untuvat alkoivat haihtua. Aurinkoinen muuttui keltaisesta valkoiseksi ja ruskea Sunnuntai sai lisää tummia ja vaaleita sävyjä. Kun ne olivat olleet meillä viikon tai pari, Aurinkoinen alkoi näyttää erilaiselta kuin muut: se oli kukko! 

Tiput eivät olleet koskaan nähneet aikuista kanaa, mutta kanoja ne alkoivat muistuttamaan nopeasti. Ne tiesivät miten ruopsuttaa sahanpurua ja piipitys harveni päivä päivältä. Tein isän kanssa niille kauniin tarhan, jossa oli munintapesä Kevätpäivälle ja Sunnuntaille ja orsi sadepäiviä ja öitä varten. Sivelin sen kehyspuut ja oven ruskealla petsillä. Tarhaa siirreltiin nurmikolla, jotta kanat saivat aina uutta ruohoa syötäväkseen. Aurinkoinen, Kevätpäivä ja Sunnuntai kuitenkin kuljeskelivat lopulta vapaasti pitkin maatilan pihamaata. Hetken tarhassa asuttuaan ne kypsyivät rohkeiksi kananuorikoiksi ja ne halusivat ulos. Aurinkoinen alkoi jossain vaiheessa kesää rääkyä aamuisin, samoihin aikoihin kun äiti ja isä olivat aloittamassa aamulypsyn. Matkalla navetalle he kävivät avaamassa tarhan oven. Aurinkoisen kiekumisharjoittelu kesti pitkään eikä se koskaan tullut kovin kaunoääniseksi kukkolaulajaksi. Mutta nätti se oli kullan ja kuparin sävyisten säihkyvien kaulajuovien ja komean kaarevan pyrstönsä kanssa. 

一 Kaa kaa kaa ka ka, kanat sanoivat ruosteisella äänellään, ja kukko vastasi:

一 Pot pot. 

Se koki luontevasti omistavansa määräysvallan perheessä, mutta tehtävä oli haastava. Sunnuntailla ei ollut kiinnostusta kukkoon. Sitä kiinnosti enemmän maan ja ilman hajut, hyönteiset, kukkapenkki, kasvimaa, madot. Se oli energinen nuori kana, joka halusi kulkea vapaasti halujensa vietävänä. Se oli myös kiintynyt minuun. Menimme usein peräkanaa yhdessä kasvimaalle, minulla oli lapio ja kääntelin sillä multaa, ja Sunnuntai tarkkasi vieressäni matoja. Myös Kevätpäivä ja Aurinkoinen osallistuivat, mutta Aurinkoinen ei aina pitänyt tästä asetelmasta ja Kevätpäivä mieluiten totteli kukkoa vetäytyen sen kanssa sivummalle. Joskus nekin innostuivat seuraamaan minua ja kuljimme jonossa kaikki neljä. Aurinkoista kuitenkin vaivasi järjestys niin että se joutui innostuksestaan huolimatta välillä pysäyttämään kulun vain näyttääkseen kenen johdolla lauma kulkee. Se teki kurinpalauttavan juoksun Sunnuntain ympäri: “Lakkaa juoksentelemasta missä sattuu, sinä olet minun kanani ja kuljet minun mieleni mukaan!” Sunnuntai näytti alistuvalta hetken, mutta vaikutti kuin se ei olisi nähnyt mitään varsinaista syytä miksi sen olisi pitänyt totella jotakuta toista. 

Liian usein kanat olivat kukkapenkissä raapimassa akileijojen juuria. Ne eivät päässeet mukavasti tunkiolle, joka oli navetan takana, koska sitä ympäröi lehmien ja mullikoiden aitaukset. Kukkaistutukset olivat helpommin tarjolla. Ehkä kasvijätettä syöneet madot olivat myös maukkaampia kuin lehmien kakkaa syöneet. Navetasta löytyi toinen herkkutarjotin, mutta siihen tarvittiin ihmisen apua. Tättärä-nimisen kilin kulmauksessa oli pahnakasa, johon painui tiiviitä kerroksia sahanpurua, papanoita ja pahnoja. Kun kili oli päivällä ulkona mäkättämässä, kasaa saattoi mennä penkomaan, ja kun aivan alimman kerroksen käänsi ylösalaisin talikolla, se vilisi valkoisia kärpäsentoukkia. Kanat pitivät toukkia herkullisina. Kun toukat paljastuivat, alkoi ylettömän riemukas kaakatus ja viimeistään siinä vaiheessa myös Aurinkoinen Kevätpäivineen riensi paikalle. Välillä kanat näkyivät kuljeskelemassa kaukana  kotipellon reunassa, kolmensadan metrin päässä pihasta. Ne erottuivat maastosta vain valkoisen kukon avulla, kun muut hävisivät maan väreihin. Yleensä kanoilla on tapana pysytellä pienessä elinpiirissä rakennusten lähettyvillä, joten suojattoman peltoaukean poikki matkaaminen vaati tältä ryhmältä huimapäisyyttä. Ehkä niiden seikkailumielisyyteen vaikutti, että ruokimme niitä pelkästään tarhan ruoka-astiaan. Ne saivat kananrehua ja kalkkia. Emme heitelleet jyviä maahan, joten kanat oppivat etsimään ruokaa itse erilaisista paikoista. 

Kettujen ja haukkojen mahdollisen kiinnostuksen vuoksi tarhaan oli asennettu peltinen katto ja ovessa oli nostettava salpa. Lauma meni iltayhdeksän maissa tarhaan, ja ovi piti silloin muistaa käydä laittamassa kiinni että linnut saivat nukkua turvallisesti. Päivisin ulkona tarhasta ollessaan ne eivät kuitenkaan olleet turvassa. Kun taivaalle ilmestyi haukan hahmo, kanat tunnistivat sen maasta asti. Tai ehkä ne ymmärsivät puiden lintujen varoituslaulusta että on suojauduttava nopeasti. Syntyi äänekäs ja sekava kaakatus ja sitten laumaa ei näkynyt missään. Ne syöksyivät lähimpiin varjoihin piiloon, ja vasta pitkän ajan kuluttua, kun kaikki kuulosti taas normaalilta, ne uskaltautuivat esiin. Olisi ollut hirvittävää joutua haukan matkaan tai sen riivittäväksi. Se olisi voinut tietää kuolemaa Aurinkoisellekin, vaikka se oli neljäkymmentäsenttinen lintu. Kerran sattui jotain kun olin keittiössä. Ulkona alkoi kova meteli ja kiljunta. Kun pääsin ulos, kanoja ja kukkoa ei ollut missään ja pihassa oli täysi hiljaisuus. Kutsuin kanoja kaakattaen kauan kunnes Aurinkoinen ja Sunnuntai vastasivat ja nousivat lopulta esiin koivurivin alta pensaikosta. Mutta Kevätpäivää ei näkynyt. Aloin kiertää reunapensaita ja etsiä rakennusten kivijaloista, katsoin ojaan ja tarhaan. Aurinkoinen ja Sunnuntai kulkivat perässäni ja pitivät hämmentyneen oloista, hiljaista puhetta. Kului aikaa ja ajattelin mustaa pientä paniikissa olevaa kanaa jossakin kaukana pellolle tai metsään pysähtyneen haukan kynsissä. Kun toisten hätä ei laantunut, kiersin uudelleen pensaikkoja. Norjanangervojen tyvessä heinikossa kyyhötti musta Kevätpäivä, edelleen säikähtäneenä ja liikkumatta. Se oli aivan lamaantunut kun nostin sen syliin. Aurinkoinen juoksenteli ja lauloi ympärillä kun Kevätpäivä vihdoin löytyi. 

ㅡ Kaa, ku, kana päästi muutaman vaimean ja hennon äänen. 

Kun se virkosi ja lähti taas kävelemään, se ontui toista jalkaansa. Kevätpäivästä tuli tämän jälkeen arka. Se oli aina ollut rauhallinen, mutta nyt se oli vielä passiivisempi eikä lähtenyt enää Sunnuntain retkille, vaan pysytteli jatkuvasti kukon lähellä. Ontuminen jäi sen vaivaksi. Pian tapahtuman jälkeen Kevätpäivä alkoi viihtyä tarhan pesässä. Se jäi istumaan munien päälle joka päivä. Se ei päästänyt Sunnuntaita enää pesään lainkaan vaan Sunnuntai joutui munimaan tarhan maalattialle. Keräsimme alkuun munat Kevätpäivän alta pois, mutta sitten se alkoi tuntua väärältä. Se sai pitää kaksi munaa joita se sitten alkoi hautomaan. Tiput kuitenkin kuolivat, ja me mietimme että ehkä pesässä oli liian kylmä. Pesä oli ulkona, ja välillä Kevätpäivä oli pitkään jaloittelemassa. Uusia munia tehtyään se jäi taas hautomaan ja niistä kuoriutui viisi elävää poikasta, joista yksi oli musta. Tiput saivat kasvaa navetassa kanojen talvihäkissä Kevätpäivän kanssa. Niille asennettiin lämmittävä lamppu ja lattia peitettiin pehmeällä sahanpurulla. Kevätpäivä oli parhaimmillaan kanaemona ja se vaikutti olevan taas onnellinen. Tipuista kolme kuoli muutaman päivän ikäisenä, mutta kahdesta kasvoi nopeasti pieniä kananalkuja laumaan. Niistä tuli musta ja ruskea kana, joille annoin nimet Musta ja Perjantai. Perjantai oli ihan samanlainen kuin Sunnuntai, mutta jäi vähän pienikokoisemmaksi ja siitä ne erotti toisistaan. Mustaa en enää muista.   

Kotipihassa oli koira ja kissoja, mutta ne eivät kiusanneet kanaryhmää. Aurinkoisella oli kunnioitusta herättävä nokka ja kannukset ja tarvittaessa se käytti niitä. Kukkoa ei saa härnätä jos haluaa pysyä siltä rauhassa, ja ne tiesivät sen. Kukko pääsee etenemään salamannopeasti ja hyppää iskien kannusten piikit vastustajaansa. Se pystyy puremaan nokallaan ihosta palan pois. Kukko Aurinkoinen oli syntyjään kiltti ja ystävällinen huolimatta kanoja kohtaan välillä osoittamastaan pikkumaisuudesta. Minä olin osa kanojen perhettä, olin jättimäinen erilajinen isoemo, sijainen omalle kanaemolle, joka jäi tuntemattomaksi. Olin Aurinkoisenkin kanssa rakastavissa väleissä ja se viihtyi joskus sylissänikin. Kanat olivat kuuluneet maatilayhteisöömme pari vuotta ja kukko oli jo iällä kun autollinen miehiä ilmestyi pihaan. Isä jutteli miesten kanssa auton luona. Aurinkoinen meni katsomaan väkeä kanat mukanaan. Sitten tapahtui jotain kummallista. Miehistä yksi kertoi myös omistavansa kanalan. Hän alkoi matkia Aurinkoisen tervehtimistä. Muut ukot naurahtelivat vieressä, ja isä yritti turhaan estellä sitä typeryyttä. Aurinkoinen hämmentyi ja harmiintui pilkasta mutta mies vain jatkoi. Ukko sätkähteli Aurinkoista vasten kuin nyrkkeilijä olisi hyppinyt vastustajansa edessä ja kotkotti. Mies tuntui äkkiä uhkaavalta ja röyhkeältä, ja kukko hyökkäsi kannukset edellä sen sääriä vasten ja iski nokkansa työhaalarin läpi polveen. Mies äljäisi ja potkaisi kukon jalastaan maahan. Aurinkoinen iskeytyi olalleen hiekkaan ja siihen sattui, mutta pahempaa oli tapahtunut nöyryytys. Se katsoi isää, joka alkoi huitoa sitä kädellään loitommaksi. Se katsoi pilkkamiestä joka piteli polveaan. Farkkukangasta pitkin valui punainen verinoro kohti jalkapöytää. Muut miehet päivittelivät ja isä pahoitteli rikkuneita housuja. Aurinkoinen pysytteli kauempana ja piti matalaa ääntä.

一 Pot, pot, pot, pot. 

Kun miesporukka oli lähtenyt pihasta, isä haukkui miehen tolvanaksi ja lähestyi varovasti kukkoa sovintoa hahmotellen. Aurinkoinen ei isän eleitä kuitenkaan voinut ymmärtää. Sen asema omassa kotipihassaan ja tunne turvallisuudesta oli muuttunut ylipääsemättömästi. Se rakensi mielessään näkymättömän kuoren suojakseen ja päätti että kukaan ei enää nauraisi sille. Siitä lähtien Aurinkoinen ei hyväksynyt lähelleen ketään ihmistä lukuunottamatta minua. Sain jutella sille ja kulkea sen ohi rauhassa, mutta minäkin saatoin saada nokasta jos lähestyin sitä liian nopeasti. Sen nokka oli kuin peltisakset jotka tekivät ihoon v-muotoisen kielekkeen. Kannukset muodostivat pistohaavoja. Muiden oleskelu pihamaalla kävi hankalaksi. Aurinkoinen kohdisti katkeruutensa erityisesti muutamiin ihmisiin, joista yksi oli siskoni Kirsi. Kun Kirsi tuli pihaan ja nousi autosta, kukko aavisti sen kaukaakin ja juoksi tätä kohti. Päärakennuksen rapulle sekä navetan seinustalle sijoiteltiin haravia ja harjoja, joista kannatti ottaa turvaa kun kulki pihan poikki. Kukko hyppi haravaa vasten. Toinen ihminen jota Aurinkoinen ei voinut sietää oli naapurimme Oliver Joona valkoisessa maalarinhaalarissaan. Joonan kädet tärisivät jatkuvasti, mutta maalausjälki oli parasta koko seudulla, ja kaikki maalirajaukset ja tapettisaumat olivat täsmälleen suoria, vaikka hän ei käyttänyt maalarinteippiä tai suojapapereita. Joona poltti alati tupakkaa, olisi tupakoinut syödessäänkin jos vain olisi saanut meillä sisällä polttaa. Vaikka mies riisui haalarinsa ja työkenkänsä verannalle lounaan ajaksi, hänestä levisi tunnistettava hien, työpölyn, tupakan ja kaljan lemu, joka jäi eteiseen ja keittiöön iltaan saakka. Johtui sitten hajusta tai valkoisesta haalarista, Joona kiehautti kukon mielen. Aurinkoinen ärhenteli ja kiersi tikapuita ympäri kun mies maalasi autotallin ulkoseinää. Joona oli iso, pienistä piittaamaton mies, joka ensimmäisen vuotavan loven sääreensä saatuaan asennoitui potkimaan kukkoa kun se tuli kohti. Aurinkoista alettiin inhota, ja olin vaikeassa tilanteessa, koska se oli minulle edelleen rakas. Sitten Suomi liittyi Euroopan Unioniin. Uusien sääntöjen mukaan muiden eläinten asuminen samassa tilassa lehmien kanssa aiheutti liian suuren salmonellariskin lypsymaitoon. Sinä syksynä Aurinkoista, Kevätpäivää, Sunnuntaita ja pikkukanoja ei voitu ottaa enää navettaan talveksi. Vanhempani antoivat lauman isoon kanalaan. Katsoin vieressä kun kanat nosteltiin auton peräkonttiin, enkä sen jälkeen enää kuullut niistä.